Viikonloppuna matkailimme Etelä-Suomeen tapaamaan ystäväperhettä ja heidän suloista pientä tytärtään. Poikanen oli tietysti haltioissaan...siis ei matkasta, vaan uudesta leikkikaverista. Meistä aikuisistakin oli ihana nähdä ystäväperhettä pitkästä aikaa, istua rauhassa(?) syömässä ja juttelemassa sekä käydä vähän ulkoilemassa. Hieman erilaisiksi nämä tapaamiset toki lasten myötä ovat muuttuneet, mutta toisaalta ei muuta enää kaipaakaan kuin mukavaa yhdessä oloa perheiden kesken. Kiitos vielä vieraanvaraisuudesta sinne! 

Maanantai meni reissusta toipuessa: Poikanen oli niin tohkeissaan viikonlopun aikana saamastaan huomiosta, että vielä maanantainakin äidin piti leikkiä koko päivä hänen kanssaan tai ainakin katsoa vierestä kun hän leikkii. Tiistaina otin vähän vapaata ja kävin työkaverin kutsusta Maaseutu Nyt-parlamentissa. Siellä oli paljon mielenkiintoista asiaa, josta on tärkeää puhua. Puhetta tärkeämpää olisi kuitenkin konkreettiset teot, jotka tahtovat jäädä helposti tekemättä. Hyvä, että asioita pidetään kuitenkin esillä, etteivät vallan unohdu.

Pianhan kai minustakin tulee taas maalainen... Kyllä yhdeksän vuotta kaupunkielämää on ihan sopiva määrä tällä erää. Toki sieltä maaltakin täytyy välillä ajaa kaupunkiin "ihimisten ilimoille". Sitten on taas kiva erakoitua vähäksi aikaa. On muuten hauskaa, miten sitä maalla käydään sujuvasti kaupassa kumpparit jalassa  ja navetalle haisten, eikä kukaan kiinnitä siihen sen kummempaa huomiota. Kaupungissa pitää laittaa pyhävaatteet päälle, että kehtaa edes roskat viedä taloyhtiön roskikseen. Tosin eipä nuo naapurit uskalla muutenkaan edes tervehtiä, joten kaipa sitä voisi alkaa vaikka yöhousuissa hipsimään. 

Täällä kaupungissa eksyin aikoinaan kaverini mukaan kuntosalille ja jumppiin. Menimme johonkin avointen ovien tilaisuuteen ja yhtäkkiä löysin itseni allekirjoittamassa vuosisopimusta ko. paikkaan. No, eihän siinä mitään. Kuntoilua olikin ollut tarkoitus alkaa harrastamaan. Sisäliikunta sinänsä oudoksutti minua, maalaista, sillä olin tottunut lähtemään aina ulos virkistymään. Innolla olin menossa ensimmäiseen jumppaan: verkkarit ja vanha t-paita oli kaivettu esille ja lenkkarit jalkaan. Siinä odotellessani huomasin, kuinka ohjaaja tuli paikalle viimeisen päälle sävysävyyn olevissa tuliterissä vetimissä, sitten tuli toinen ohjaaja ja kolmas...ei, kyllä ne olivat kaikki niitä muita jumppaan tulijoita. Silloin kieltämättä häpesin asuani, vaikka monta vuotta palvelleet lenkkarini sopivatkin hyvin sävyltään valkoiseen t-paitaan, joka oli vanhuuttaan harmaantunut. Tuon kerran jälkeen menikin toinen ja varmaan kolmaskin opintotuki siihen, että sain ostettua sellaiset vaatteet, joilla kehtasin tuota kallista harrastustani jatkaa.  

-M, maalaishiiri