Niin se vain on jäänyt, nimittäin tämä kirjoittaminen. Taisipa olla ainutlaatuinen kerta tuo viimeksi, kun molemmat Poikaset nukkuivat yhtä aikaa. Sen jälkeen onkin sitten sylitelty ja leikitty vuorotta. Välillä on ruokaa laitettu kolmeen suuhun yhtä aikaa jne. On tämä hommaa... Nostan hattua suurperheiden äideille! 

Elämä on jatkanut melko seesteistä menoaan kaikesta huolimatta. Se onkin muuten jännä juttu, että vaikka jokainen onkin "oman onnensa seppä", niin silti elämä vie eteenpäin vaikkei tekisi mitään. Mietin silloin kun esikoinen syntyi (taas näitä lapsijuttuja..., mutta se nyt oli ehkä yksi...noh, ainakin erilaisimmista päivistä ikinä), että miten itselle päivä oli niin ihmeellinen ja toiset ne vaan kävi normaalisti töissä ja kaupassa. (Päivä oli tosin sunnuntai, mutta onhan ne nykyään kaupat auki silloinkin.. :)) Kun päästiin kotiin, posti toi ihan samalla lailla laskuja kuin ennenkin. Olisi tehnyt mieli huutaa postiluukusta, että "Haloo!? Meillä on nyt tärkeämpääkin tekemistä!"  Meidän perheen elämä muuttui kertaheitolla, mutta kaikki muu jatkoi tavallista kulkuaan.  

Joku prosessi tuostakin ajasta käynnistyi, kun sitä on niin voimakkaasti halunnut muuttaa elämäänsä. Toiset ovat varmaan ihmetelleet ratkaisujamme (huomaatteko, kuvittelen että jotkut muka ehtisivät omilta kiireiltään suoda edes ajatuksen meidän elämällemme), mutta ne jotka meidän parhaiten tuntevat, ymmärtävät kyllä miksi.

No, täällä sitä elellään juuri meidän näköistä elämää ja otetaan vastaan mitä tulee. Elämä voi tosiaankin muuttua hetkessä omasta halusta, mutta myös sen puuttuessa. Tervetuloa muutos! 

P.S. Katson tässä samalla ikkunasta, kun J työntää vaunuja pitkin hankia tuolla pellolla näin arkiaamuna. Jokin muutos tässäkin on tapahtunut ;)

Lokikirjaan ei ole tullut merkintöjä sitten syyskuun lopun. Suurin (n. 60 cm) syyllinen taitaa olla tässä:

Pienempi poikanen uhkasi putkahtaa maailmaan syksyllä liian aikaisin, joten asiat muuttivat hieman tärkeysjärjestystä. Kun hän sitten syntyi viikko lasketun ajan jälkeen (kuten isoveljensäkin), on arki ollut melkoista hulinaa. Ihan samat tuntemukset olen käynyt taas läpi kuin esikoisen kanssa: aina ikionnesta epätoivoon ja taas takaisin.

Kuten arvata saattaa kahden alle kolmivuotiaan kanssa ei ehdi juuri mihinkään keskittyä. Josko esikoisen kanssakin päivät olivat syömistä ja vaipanvaihtoa, niin nyt ne ovat sitä kaksinkertaisesti. Joskus öisinä hetkinä, kun väsymys on ollut kova ja meinannut jo itkukin päästä pitkästä imettämisen ilosta, niin jostain on löytynyt sisua jatkaa. Onneksi nykyään on tiivis lähipiiri, jonka varaan voi turvautua muutaman tunnin yöunien jälkeen. Nyt olen ymmärtänyt osittain, miksi ihmiset eivät täysin ymmärtäneet intoani täyttää tämän perheen lapsiluku kohtuullisen nopealla aikataululla. Kaikinpuolinen repaleinen opiskelu-, työ- ja koko elämänhistoriani tuki kuitenkin tätä ajatusta. Nyt odotan kärsivällisesti, mutta innolla seuraavaa elämänvaihetta.

Eräs ystäväni (kotiäiti hänkin tällä hetkellä) kutsuu käsityöharrastustaan henkireiäkseen. Se on minusta hyvä nimitys. Tämä lokikirja on varmasti jatkossa minun henkireikäni, kun nyt arki alkaa toivottavasti helpottaa sen verran, että edes joskus lumitöiden välissä voi muutaman minuutin koneellakin istua. Minulla on kertynytkin monta monituista aihetta, joita haluaisin hieman (erään toisen ystäväni sanoja lainatakseni hieman) "härppiä". Uskon että minulla on omaakin sanottavaa, vaikka koulutukseni myötä tykkään lainailla muista lähteistä :) Miksi sanoa jokin asia uudestaan huonommin, jos joku on sen kerran hyvin laukaissut. ;)

Kirjoitustyylini tulee olemaan kuten minä: provokatiivinen, mukahauska. Käytän surutta sellaisia huumorinlajeja, joita ei kuulemma saisi taitamattomat käyttää, kuten sarkasmi ja ironia. Annan mahdollisille kuulijoille tai tässä tapauksessa mahdollisille lukijoille täyden vastuun - ja enemmänkin jos haluatte. Koettakaa kestää, kommentoikaa tai vaihtakaa foorumia! ;)  

-M

P.S. Niin ja asiajuttuja etsivät: nou hätä, myös J palaa raksan pariin ja kirjoittaa niistä myös täällä.

 Täällä on hiljakseen tapahtunut monenlaista. Nyt ehtii päivittää hieman tännekin, kun minut on määrätty lepäämään. Pieni tulokas yrittää turhan kiireesti päästä maailmaan, vaikka vielä saisi vähintään pari viikkoa pysytellä omassa yksiössään.

Kävin Poikasen kanssa toissaviikolla "kaupunkireissulla" vanhempieni luona. Vaikkei kyseessä ole kuin pieni maalaiskaupunki, ihmetteli Poikanen asfaltoituja pyöräteitä ja sitä ettei toisten pihaan voinut noin vain kävellä. Meidän pieni maajussi :) Kotiin päästyään tämä kaksivuotias meni lähes ensimmäiseksi pinoamaan puita...oli ollut jo ikävä kaikkea puuhastelua. Onneksi hän viihtyy ja keksii tekemistä täällä, missä moni tylsistyisi tekemisen puutteeseen. On tainnut tulla isäänsä ja tuoraansa. ;)

Hallikin on edistynyt. Aluskate saatiin elokuun puolella laitettua ja sen jälkeen styroksit lattioihin ja verkot paikoilleen.

Lattiat valettiin viime viikolla ja pikkuhiljaa päästään katon kimppuun:

Onneksi akuuttia kiirettä ei enää tuon valun jälkeen sinänsä ole, joten ehtii tehdä muutakin. J:lla meneekin nyt aikaa kotitöihin ym., kun minä yritän levätä mahdollisimman paljon. Olen joka päivä käynyt rauhallisesti pihalla haistelemassa ihanaa syksyistä ilmaa ja istuskellut kannolla katselemassa etelään suuntaavia kurkiparvia. Mahtava vuodenaika menossa! 

PIha on myös edistynyt. Saimme sopivankokoista mursketta edullisesti, joten enää ei tarvitse juuttua auton kanssa hiekka-kuravelliseokseen. Tuo murske näyttäisi sopivalta ihan lopulliseksi pinnaksi, sillä pihalla tullaan kuitenkin ajamaan traktorilla ym. 

Sain myös kukkapenkin lähes valmiiksi ohimennen, kun eräs taho luopui perennoistaan. Kasvit eivät ole kovin edustavia tähän aikaan vuodesta, mutta ensi kesänä voi näyttää jo hyvältä ;) Tästä penkistä ei tullut ihan sellainen kun suunnittelin, mutta saa nähdä innostunko tekemään vielä toisen. Toisaalta ajattelin, että laittaisin mm. kieloja kasvamaan pitkin tonttia metsänlaitaan. Meidän tontille kun ei juurikaan jää nurmialueita eikä kukkapenkinpaikkoja. Niitä onneksi ehtii suunnitella ja muokata mieleisekseen myöhemminkin. Vastahan tässä ollaan kahdeksan kuukautta asuttu...

 Raksan välissä täytyy vähän raportoida muustakin elämästä täällä. Syksyn satoakin on hiljalleen kerätty talteen. Mansikat ovat jo loppu, vadelmia on vielä jonkin verran keräämättä. Mustikat ovat huvenneet erityisesti Poikasen suuhun. Omat perunat, sipulit, herneet, kaalit ja salaatit on olleet käytössä jo viikkoja. Ihanaa kun voi hakea tuoreita tuotteita suoraan takapihalta, tosin ei nyt ihan yksinkertaisesti ja nopeasti, mutta kuitenkin. J:n rakentaessa olen ollut Poikasen kanssa aamusta iltaan ja hänen innollaan ei ulkona voi vain "käväistä". Muutaman kerran on perunanhakureissu kestänyt niin kauan, että on joutunut lämmittelemään jääkaapista eilisiä ruokia suurimpaan nälkään. :D

MiniPoikanen kasvaa masussa iloisesti. Herättää minut usein aamuisin kuuden maissa potkutteluillaan. Aiemmassa raskaudessa minulla ei ollut oikeastaan mitään oireita ennen laskettua aikaa, jonka jälkeen seuraava viikko oli aikamoista kärvistelyä. Nyt olen kuin vanha mummo kremppoineni. Naapurin yli kahdeksankymppinen pappakin ämpäriä heilutellen poimuri kädessä huuteli pihaltaan, että "onkos Minna käynyt mustikassa?" Hieman hävetti sanoa, että ei pysty, ei kykene. Vasen jalka on välillä niin kipeä, ettei kärsi astua ja mahakin niin iso, ettei minusta taida olla kuin viinimarjoja keräämään. En voi tajuta, että edellisessä raskaudessa kävin vielä syyskuussa puolukassa ihan sutjakkaasti (molemmissa la:t  loka-marraskuun vaihteessa). Mutta jospa sitä vuoden päästä sitten :)

Kurjetkin jo huutelevat siihen malliin, että syksy on tulossa. Täällä maalla sen huomaa niin helposti, kun luonto alkaa muuttua. Kaupungissa sitä näki vain ikkunasta sataako vai paistaako ja mittarista pystyi ehkä jotain suuntaa katsomaan vaatetukselle. On ollut tosi mukava kesä ja odotan jo kovasti syksyä, koska se on yksi parhaista vuodenajoista. Ehkä talvi vie voiton, jos on pakko päättää kumpi :)

Meillä on käynyt tänä kesänä paljon vieraita, mikä on erityisesti tehnyt tästä kesästä mukavan. Puuhaa on riittänyt liikaakin, vaikka ehtiihän nekin. Tässä kun on kuitenkin ajatuksena ollut asua loppuelämä. Juuri yksi vieraista kysyikin, oletteko viihtyneet täällä kaupungin ja kerrostalon jälkeen. Minä ainakin olen nauttinut ihan täysillä tästä elämästä, vaikkei tämä nyt ihan helppoa ole (varsinkaan tässä tilassa). Eipähän tarvitse käydä hikisellä ja kalliilla kuntosalilla, kun voi kyykkiä omalla pihalla ja tehdä vaikka polttopuita. On myös hiljaista ja rauhallista, luonto alkaa heti pihalta ja ilma on puhdas ja raikas (lukuunottamatta vielä jokin aika sitten rehottavaa naapurin timotei-peltoa, joka sai minut aivastelemaan oikein kunnolla).

Myös yhteiset hetket Poikasen kanssa ovat olleet todella antoisia. Etukäteen hieman jännitin kotiin jäämistä, niinkun täälläkin taisin kirjoittaa. Onneksi Poikanen on mitä mainioimmassa iässä, niille oivalluksille saa nauraa välillä vedet silmissä. Vielä kun puhe ja puheen ymmärtäminen vähän kehittyy, niin meillähän on oikein hauskoja yhteisiä juttuja. 

Kaikki on siis taas paremmin kuin hyvin. Kyllä tämä elämä tästä lyllertää eteenpäin, kuten minäkin masuni kanssa ;) 

-M

...pitkän hiljaisuuden jälkeen on taas luvassa pientä kuvapäivitystä hallin etenemisestä. Heinäkuun alkupuoli kului talon maalaukseen ja muuhun kiireellisempään hommaan. Saatiin kuitenkin sisätäytöt tehtyä ja viime sunnuntaina päästiin tekemään näkyvämpää jälkeä:

Eilen vietettiin harjakaisia:

Todella korkealta tuo näyttää, ainakin naisväen silmään. Ja taitaapa se rakentaessakin tuntua ;)

-M