Poikanen seuraa silmä kovana television kokkiohjelmaa, joten äipällä on hetki aikaa piipahtaa koneen ääressä. En osaa määritellä, kumman puolelta tuo kiinnostus ruokaan on periytynyt...

Periytymisestä tulikin mieleen, että Poikanen tapasi viikonloppuna koko joukon uusia sukulaisia. Matkasimme Keski-Pohjanmaalle varmaan nelisen tuntia yhteen suuntaan. Autossa pääsi valloilleen hirmuinen kiukkupuuska. Me aikuiset olimme hyvin sopuisia, mutta Poikaselle tuli ihan liian kuuma ja nälkä ja kaikki muutkin mahdolliset hädät. Perillä jo hymyiltiin ja leikittiin aasia (kuten Poikasen pikkuserkku hänen ääntelynsä nimesi) sekä käännyttiin kyljelleen. Poikanen osaa kääntyä selältään kyljelleen ja kyljeltään mahalleen, mutta ei suoraan selältään mahalleen :) 

Tänään on jännittävä päivä. Olen ottanut (siis ihan yksityisesti) yhteyttä erääseen mahdolliseen yhteistyötahoon, jolta odotamme kommentteja yhteen minun ja J:n ideaan. Tästä on toivottavasti enemmän kerrottavaa, kunhan asia etenee hieman pidemmälle. 

Toinen jännitysmomentti liittyy vieraaseen, joka tulee iltasella. Saamme nimittäin tarjouksen asumuksesta ja piharakennuksesta. Jännitystä aiheuttaa erityisesti tarjouksen loppusumma, sillä olisi hienoa voida valita tusinafirmojen sijaan pienyritys ja samalla tukea paikallista osaamista. Uskomatonta, mutta alle kilometrin päästä maapalasestamme löytyi ihan oikea talotehdas :)

Minulla on pieni työrupeamakin tässä alkamassa eli puuhaa riittää. Olen tuutorina avoimen yliopiston kurssilla. Siispä seuraavat sunnuntait kuluvat opiskelijoiden töitä lukiessa ja palautetta kirjoitellessa. Niiden lukeminen on tosi mukavaa puuhaa. Suurin osa opiskelijoista on jo aikuisia ja aiemmin opiskelleita, joten työt ovat peruskurssin töiksi yleensä todella hyviä.

Eniten kuitenkin nautin, kun saan itse kirjoittaa. Sanoinkin juuri viikonloppuna J:lle, että jos minä jossain olen hyvä, niin osaan puhua ja kirjoittaa p*skaa määrättömästi (tähän juttuun on varmaan turha odottaa kommentteja teiltä, rakkaat lukijat ;). Se jäi kyllä mieleen muutamia vuosia sitten, kun luonnontieteilijä-äidilläni oli jollain kurssilla tehtävänä oppimispäiväkirjan kirjoittaminen. Äitini oli saanut kirjoitettua puoli sivua tiivistä tekstiä oppimastaan ja alkoi olla epätoivoinen, kun vaatimuksena oli kaksi sivua eikä sanottavaa yksinkertaisesti enää ollut. Autoin hieman laajentamaan noita rivejä ja muistaakseni lähetimme lopulta kolme- tai neljäsivuisen oppimispäiväkirjan. Älkööt nyt asiakkaamme tai opettajani saako tästä mitään ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Osaan myös kohtuullisesti puhua ja kirjoittaa ihan asiaakin. :)

-M