Ehkä otsikko kuvaa kokemaani äitiyttä parhaiten. Poikanen on kolme viikkoa vanha ja oma tunnetilani on vaihdellut epätoivoisesta yltiöonnelliseen. Koko ajan läsnä on kuitenkin huoli, joka yltyy välillä suorastaan kauhun mittoihin: Miten pysyä rauhallisena ja maalaisjärkeä käyttävänä äitinä, kun olisi niin helppoa tulla suorastaan neuroottiseksi ja ylihuolehtivaksi? Kokoajan sitä miettii onko pienellä kaikki hyvin. Samaahan sitä mietti koko raskausajan, mutta se vain pahenee vauvan tultua maailmaan. Jos vauva nukkuu, sitä miettii nukkuuko se liikaa tai hengittäkö se varmasti. Jos se syö, miettii saako se varmasti riittävästi ruokaa tai jos se ei syö, onko se sairas jne. Kaipa se on tätä huolehtimista loppuelämän.

Mutta Poikanen on oikein ihana. Ei tarvitse väsyneenä kuin katsoa hänen kasvojaan, silloin herää valtava halu suojella tuota pientä ja huolehtia hänestä parhaansa mukaan. Siinä hän on (päivän ikäisenä):

Olemme miehen kanssa koettaneet perehtyä imetyksen saloihin; minä käytännössä ja mies lähinnä Internetin avulla. Täytyy kyllä todeta, että melkoista avaruustiedettä on noinkin luonnollisesta asiasta osattu tehdä. Olen lukenut satoja rivejä siitä kuinka lapsentahtisessa imetyksessä on tärkeää, että vauva saa olla rinnalla niin paljon kuin haluaa. Samaan hengenvetoon todetaan kuitenkin, ettei imeminen ole tehokasta jos se kestää monta tuntia eli tällöin imuote on väärä jne. jne.  Niin ja jaksetaan vielä muistuttaa siitä, että äidin tulee huolehtia omasta jaksamisestaan. Luovuin täysimetyksestä käytännössä heti. Poikanen ei oppinut aluksi kunnolla imemään, joten lisäravintoa oli annettava. Muutama päivä meni siten, että poikanen söi rintaa lähes kahden tunnin välein miltei kaksi tuntia kerrallaan. Silloin tämä äiti päätti siis antaa lisämaitoa pullosta. En kerta kaikkiaan voi (enkä jaksa) olla tuttina varsinkaan öiseen aikaan montaa tuntia. Siispä osa maidosta tulee edelleen pullosta, ja olen tosi helpottunut siitä ratkaisusta.

-M