Blogin perustamisesta on pian aikaa yhdeksän kuukautta. Lähes saman ajan olen kasvattanut masuani jättimäiseksi palloksi. Masusta pitäisi tässä kuukauden sisällä tulla meille pienokainen, joka tekee meistä onnellisia vanhempia ja ihan oikean perheen.

Tämä aika on mennyt uskomattoman nopeasti, vaikka äkkiseltään tuntuu, etten koskaan enää jaksa mitään näin pitkää odottamista. Kun mieheni erehtyi ohimennen vihjaamaan jotain tulevan lapsen mahdollisista pikkusisaruksista, oli ilmeeni varmaan lähinnä epätoivoinen. Tämä loppuraskaus on vienyt sekä henkisiä että fyysisiä voimia, kun joka paikkaan sattuu eikä pysty kunnolla liikkumaan.

Tiedän ja tunnen olevani valmis äidiksi, olen kypsynyt siihen ihan viime viikkoina. Siksi olen yrittänyt ajatella, että pitkä odotusaika on hyvä asia; ehtii äitikin rauhassa totuttautua ajatukseen. Toisaalta mielessä on epävarmuus siitä, etten yhtään tiedä mitä on tulossa. Ehkä juuri se mahdollistaa toiveikkuuden ja jonkinlaisen luottamuksen tulevaisuuden suhteen.

Olen elänyt tätä aikaa samoin kuin muutoinkin eläisin. Raskaus ei ole näkynyt elämässäni kuin mahan kasvamisena ja sitten niiden yksien (joita en halua edes muistella) puuttumisena. Toiset ovat sanoneet minun päässeen helpolla (joidenkin mielestä varmaan liiankin), kun en ole voinut pahoin tai turvonnut joka puolelta :)

Hauskinta raskausajassa on ollut perhevalmennus. Siitä olemme miehen kanssa vitsailleet usein ja iloa on riittänyt pitkäksi aikaa. Arvostan ehdottomasti tuollaista mahdollisuutta, ei saa ymmärtää väärin. En vain itse koe olevani sellainen, joka tarvitsee keskustelua uppo-outojen ihmisten kanssa näin henkilökohtaisissa asioissa. Ehkä menin sinne hieman väärällä asenteella, kun odotin hieman perinteisempää versiota synnytysvalmennuksineen. Onneksi mukana oli yksi äärimmäisen ideologinen pariskunta, jolle tuleva lapsi edusti koko elämän tarkoitusta sekä yksi miehensä tietokoneelle mustasukkainen, kiukutteleva äiti, joten mielenkiintoisia kommentteja ei puuttunut.

Hankalin kysymys valmennuksessa oli: mikä kaikki muuttuu vauvan tultua. Se on jäänyt mieleen, että meistä kumpikaan ei keksinyt tuohon kysymykseen mitään vastattavaa. Tällä hetkellä tuntuu, että muuttuu kaikki ja samalla ei mikään. Toki uusi perheenjäsen pitää huomioida eri tavoin kuin kaksi aikuista ihmistä, mutta elämämme sinänsä tuskin muuttuu kovin paljoa. Emme harrasta mitään sellaista, mitä ei vauvan kanssa voisi tehdä. Tulen perumaan nämä sanat sitten, kun vauva on muuttanut elämämme ja kerron samalla mikä kaikki muuttui :)

Tästä tulikin tällä kertaa hieman vakavampisävyinen teksti, mutta onneksi masusta tervehditään kaikkia potkuttelemalla iloisesti! Aurinkoisia syyspäiviä!

-M