Olen aina ajatellut, että voisin tarvittaessa sopeutua olemaan kotiäitinä ja että saattaisin olla jopa ihan hyvä siinä. Pidän kotona olemisesta, tykkään laittaa ruokaa ja leipoa, askarrella, leikkiä, lukea ja pelata. Tykkään myös suurimmasta osasta kotitöitä. Osaan organisoida ja delegoida jne. jne. 

Kuitenkin yksi kolmekuinen masuvaivainen vauva saa päivässä koko paletin uusiksi: miehen tullessa töistä aamupuuroni on koskemattomana lautasella, sänky petaamatta, kakkavaipat kasassa pesuhuoneen lattialla, pyykit samoin, selkä kipeä, maitopullot viimeistä vaille likaisina, vaatteita ympäri asuntoa, yöpuku yhä päällä ja hirmuinen huuto kuuluu käytävään (Poikasen). Sitä on täysin voimaton, kun toinen vaan huutaa ja huutaa eikä mikään tunnu auttavan. Voin vain kuvitella, miten rankkaa koliikkivauvan vanhemmilla on, kun yksikin päivä tuollaista saa jo toivomaan pikaista töihinpaluuta...

Kyllä siinä on välillä organisointitaidot hukassa, kun yhdellä kädellä yrittää hoitaa koko kotia. Terveisiä vaan sille perhevalmennuksen äidille, joka aikoi laittautua miestään varten kauniiksi joka päivä myös äitiysvapaalla. Toivottavasti hän on onnistunut! Minun suunnitelmissa oli ehtiä lukea päivän lehti kunnolla, ja sekin on onnistunut vain siksi, että paikallinen sanomalehti on päivä päivältä ohuempi ja samat jutut voi pikaisesti vilkaista netistä.

Ihan normaalina päivänäkin sitä kaipaa aikuisten seuraa, vaikka nykyään Poikanen vastailee erilaisilla kiekauksillaan äitinsä höpinöihin. Minua katsotaan jo hieman pitkään kaupassa ja postissa, kun kassalla ei ole kiire minnekään ja koitan keksiä aina jotain ylimääräistä jutunjuurta. Ja hiljennän jo valmiiksi tahtia, jos joku naapuri tulee vastaan. Harvemmin tosin näin kaupungissa edes tervehditään. Eilen yksi äiti vaunujen kanssa tervehti tuossa läheisellä pyörätiellä. Hämmästyin niin, etten ehtinyt vastata mitään kohdatessamme. Yritin paikata tilanteen huutelemalla hänen peräänsä oman tervehdykseni, mutta hän ei tainnut kuulla.

Onneksi yhtiökumppanini on sentään käynyt säännöllisin väliajoin pitämässä minut bisneksien tasalla. Ihanaa jutella välillä jotain oikeaa asiaa, oikeilla sanoilla ja kuulla viimeisimmät uutiset (meinasin kirjoittaa juorut :D). Ne vierailut ovat tärkeitä, niiden avulla jaksaa taas jutella Poikasen kanssa monta päivää. Tosin päivän polttavia asioita tuo pienikin taitaa puhua, sen verran usein een ja uun yhdistelmä puheessa esiintyy. Se vain kuulostaa milloin heulta ja milloin neulta. Vai tapailisikohan hän jo isän työnantajan nimeä…

Ilmeisesti saan kuitenkin vielä parantaa kotiäititaitojani myös Poikasen mielestä, sillä äidin sijasta hänen uusi ystävänsä saa pisimmät jutut, makeimmat naurut ja leveimmät hymyt. 

Näin he poseeraavat:

-M